Maahanmuuttajanuoret kielen ja kulttuurin ristiaallokossa

Maahanmuuttajia on Suomessa ollut aina, mutta vasta 1990- ja 2010- lukujen maahanmuuton aallot toivat heidät laajasti osaksi suomalaisia yhteisöjä. Tänä päivänä maahanmuuttajia ei voi enää kohdella omana, erillisenä väestönosanaan: he ovat osa yhteiskuntaamme, ja tämä on huomioitava myös kaikessa sosiaalityössä – ei vain maahanmuuttajiin erikoistuneessa sosiaalityössä.

Aloitin sosionomiopinnot Jyväskylän ammattikorkeakoulussa syksyllä 2020. Omat taustani ovat aivan muualla: aikuisikäni olen työskennellyt ravintola-alalla, ja sosiaalialaan ensikosketukseni tapahtui vasta opintojen ja ennen kaikkea niihin sisältyvien harjoittelujen myötä. Vieraat kielet ja kulttuurit olivat ennalta tuttuja ystävien, perheen ja luontaisen uteliaisuuden johdosta, mutta mielikuva maahanmuuttajien parissa työskentelystä oli muotoutunut lähinnä median ja kuulopuheiden kautta. Lapset ja nuoret, joita tapasin harjoittelun ja työni parissa olivat suurimmaksi osaksi ensimmäisen polven maahanmuuttajia, jotka olivat tulleet Suomeen vanhempiensa mukana. Otanta oli toki pieni, mutta havainnot heidän kokemuksistaan hätkähdyttävän saman kaltaisia.

Riikka Pohjola on tutkinut pro gradussaan (2016) nuorten maahanmuuttajien kotoutumista ja siihen vaikuttavia tekijöitä kenttätyön ja teemahaastattelujen keinoin. Tutkimuksessa selvisi, että nuoret maahanmuuttajat kokivat haasteita erityisesti oikeiden viranomaiskanavien löytymisessä ja työnhaussa. Suomen kielen taito mainittiin useasti yhtenä tärkeimpänä kotouttamiseen johtavana tekijänä. Myös Petterin aiemmassa blogikirjoituksessa maahanmuuttajia yhdistävinä asioina korostuivat heikko Suomen kielen taito sekä vaikeus edetä opinnoissa ja saada työtä. Omissa havainnoissani nuoret olivat vielä opiskeluikäisiä, mutta kielitaito ja korkea kynnys asioida kaikenlaisten viranomaisten kanssa korostuivat haasteita kartoittaessa.

Maahanmuuttajataustaisten nuorten päätyminen sosiaalihuollon tai lastensuojelun piiriin on yhtä monen tekijän summa kuin suomalaistaustaistenkin. Ongelmat ja haasteet olivat kaiken taustaisilla nuorilla hyvin samankaltaisia. Nuorison kipuilu ja oireilu nyky-yhteiskunnan kuohuissa ja paineissa ilmeni tyypillisesti lintsaamisena, itsensä vahingoittamisena, karkailuna ja säännöistä piittaamattomuutena riippumatta siitä, minkälaisesta perheestä lapsi tai nuori saapui asiakkuuden piiriin. Se, missä itse havaitsin eniten eroja maahanmuuttajanuorten ja suomalaistaustaisten lasten välillä, oli koulumenestys. Siinä missä suomalaistaustaisten lasten heikko koulumenestys johtui lähes poikkeuksetta jostain diagnoosista, oli maahanmuuttajataustaisten nuorten kompastuskivi lähes yksinomaan kielitaidon vajavuus. Ohjasin ja avustin useita nuoria koulutehtävien teossa, ja jopa pienellä otannalla kävi tuskallisen selväksi, ettei näillä nuorilla ollut tarvittavaa vastaavaa kielitaitoa kuin oman ikätason suomalaisilla nuorilla. Tästä huolimatta maahanmuuttajanuoret opiskelivat samassa tahdissa ja samoja aineita kantaväestön lasten kanssa, vaikka moni hallitsi kunnolla vain perussanaston. Esimerkiksi perinteinen kokeisiin kirjasta pänttääminen saattoi olla aivan ylivoimaista, kun nuori sisäisti tekstistä pahimmillaan vain joka kolmannen sanan. Yhteyden saaminen opettajiin oli hankalaa, ja vaikutti siltä, että kielitaidon tasoon ei joko kiinnitetty tarpeeksi huomiota, tai sen parantamiseen ei ollut resursseja. Monet nuoret olivat kuitenkin käyneet suomalaista peruskoulua jo vuosia, ja oli selkeästi nähtävissä, että muiden tahdista tippuminen oli tapahtunut jo kauan sitten. Sosiaalityön näkökulmasta tämä on valtava syrjäytymisriski: opinnot laahaavat, nuori turhautuu ja etsii elämäänsä muuta sisältöä, jatko-opintoihin pääsy vaikeutuu ja sosiaaliset piirit kaventuvat. 

Syrjäytymisen ehkäisy vaikuttaisikin jääneen jo pidempään maassa olleilla ja asuneilla toissijaiseksi. Nuoria patistetaan opiskelemaan, mutta verraten korkeatasoisessa opiskeluympäristössä voi olla haastavaa esimerkiksi lukea pääsykokeisiin maahanmuuttajana. Opiskelupaikan saamisen ollessa hankalaa, nähdään nuoren ohjaaminen töihin herkästi paremmin yhteiskuntaan osallistavana toimena. Maahanmuuttajilla tulisi kuitenkin olla yhtäläiset mahdollisuudet opiskella kuin kenellä tahansa koulutusjärjestelmässä lapsesta asti mukana olleella. Pelkkä kasvava työvoiman tarve ei saisi ohjata maahanmuuttajien lapsia ja nuoria nopeaan työllistymiseen. Unelmat, motivaattorit, henkilökohtaiset kiinnostuksen kohteet – näiden pitäisi olla jokaisen lapsen ja nuoren ensisijainen lähtökohta tulevaisuuden suunnittelussa. Tulisi kysyä, mitä nuori haluaa, ja sen jälkeen miksi – usein syynä haluta nopeasti töihin voi olla vaikkapa halu ansaita nopeasti rahaa perheelle, sen sijaan että mietittäisiin mitä oikeasti itse halutaan elämältä. Nuorilla on myös taipumusta vähätellä omia lahjojaan ja voimavarojaan. Varsinkin juuri siinä iässä, kun ammatinvalinta tai opintojen valinta olisi edessä, moni taipuu helpommin turvalliseen ja riskittömältä tuntuvaan vaihtoehtoon. Painostus ei missään nimessä ole suotavaa, mutta rohkaisu ja eri vaihtoehtojen esille tuominen on sosiaalialan ammattilaiselle suorastaan velvollisuus. On myös tärkeää painottaa nuorelle, että valinnat eivät ole lopullisia, ja uuden polun voi aina valita myöhemminkin.

Yhteiskunnan monimuotoistumisen myötä myös kolmannen sektorin rooli kotouttamisen edistäjänä on kasvanut. Painopisteenä on ollut nimenomaan julkisen sektorin palvelujen täydentäminen ja yhteistyössä toimiminen, esimerkiksi vastaanottokeskukset ovat olleet järjestövetoisia. Myös kielikurssit ja erilainen yhdistystoiminta lepää yhä vahvemmin kolmannen sektorin harteilla. Tämä luo kuitenkin painetta lähinnä vapaaehtoisvetoiselle toiminnalle: toiminta ei voi olla voittoa tuottavaa, ja rahoitus on usein hankevetoista ja projekteihin sidottua, eikä varmuutta rahoituksen jatkumisesta ole. Tämä hankaloittaa pitkäjänteisen kotouttamistoiminnan suunnittelua. (Pohjola 2016, 24-26.) Vaikka vapaaehtoistoiminta Suomessa onkin arvostettua ja voimissaan, herää väkisinkin kysymys siitä, kuinka pitkälle yhteiskunnan rakenteisiin vaikuttavaa sosiaalityötä voidaan teetättää vapaaehtoistoimin, ja missä vaiheessa julkisen sektorin tulisi ottaa suurempaa roolia kotouttamispalveluissa. Kotouttaminen on pitkä prosessi, jonka hoitaminen pelkästään epävarmojen hankkeiden avulla on riskipeliä. Tähän tulisi viimeistään nyt kiinnittää enemmän huomiota. 

Kuinka yhteisötyön avulla sitten voisi tehokkaammin - tai joustavammin - edistää syrjäytymisvaarassa olevien maahanmuuttajanuorien koulutusta ja opiskelua? Yhteisötyö ja maahanmuuttajien parissa usein esiintyvä vahva yhteisöllisyys voisivat tarjota tähän avaimia, joihin tulen paneutumaan syvemmin seuraavassa blogitekstissäni.

Kirjoittaja: S. Jalkanen

Lähde: Pohjola, R. 2016. Nuorten maahanmuuttajien kotoutuminen. Etnografinen tutkimus kotoutumisen haasteista, mahdollisuuksista ja toiveista. Pro Gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto.